Nyt on vuoden 2010 agitreenit, samaisen lajin kisat ja näytelmät korkattu! Asiaa on siis hurjasti ehtinyt yhdessä pienessä viikonlopussa tapahtua, tokkopa edes muistan kaikkea. Mutta yritetään…

Kajaaniin tosiaan olin ilmoittanut myös Mintun agilityyn, kun sille ohjaajakin löytyi. Itse olen niin surkea ratojen kanssa (lähinnä treenin puutetta, olen mennyt ehkä kolme rataa elämäni aikana), joten heitin koiran ohjauksen ovelasti Siinan harteille. Kun oli enää viikko Kajaanin kisoihin, koiralla kuukausi treenitaukoa takana, kertaakaan ei ollut kokeillut kys. ohjaajan kanssa ja pakkaset vetelivät ennätyslukemia, iski melkoinen epätoivo. Onneksi loppuviikosta pakkaset lauhtuivat ja saimme hallia varailtua sen verran, että pääsimme viimein treenaamaan.

Itse treenit olivat… no, ainakin koira oli unohtanut kaiken mahdollisen tauon aikana. Se oli onnistunut kehittämään takaisin arkuutensa keinuun, vaikka ennen taukoa se piti esteestä kovasti. Kepit olivat yhtä hakusessa kuin alkeiskurssilla. Hypyt se sentään osasi, putken, pussin ja kontaktiesteet. Yhdessä välissä neitikoira hyppäsi päin renkaan ketjuja juuri, kun se oli taas oivaltanut renkaan syvimmän merkityksen. Tästähän se sitten järkyttyikin, ja alkoi turhan paljon arvioida esteen läpi hyppäämistä ja teki stoppia ja ohitteli ja ties mitä. Jonkun aikaa hinkkailin sitä itsekseni sen kanssa, että jäisi hyvä mieli renkaasta.

Siinan kanssa ohjautuvuus oli huonompaa kuin minulla, ja kisapaikalle lähtöä puitiin vähän hylsy mielessä. Sotasuunnitelmaan kuului mm. keinun ohitse ohjaaminen, jos moinen radalta löytyisi.

Lauantaina kello soi 06:30. Yö oli mennyt kehnosti nukkuessa kiitos erään keskellä yötä hihhuloimaan ryhtyneen brasilianterrierin. Aamu oli melkoisen väsynyt, mutta puoli kahdeksalta pääsimme aikataulun mukaisesti pakkautumaan autoon. Takakonttiin survottiin Minttu & Armas kahdestaan häkkiin, takapenkin valtasivat Noora & piskinsä Santtu sekä Pilvi ja bichoninsa Piki & lainakoira Reetu. Melko lailla ahdasta siis oli, etenkin kun kyytiin piti saada sullottua melkoisesti roinaakin.

Matka Kajaaniin oli varsin energiajuomantäyteinen, mutta hengissä selvisimme perille siinä yhdentoista pintaan! Kun auto oli parkissa, koirat ja kamat pakattu ulos, oli aika tarpoa pakkasessa kohti pallohallin oviaukkoa. Hienosti parkkeerasimme paikoillemme brasilialaiskehän eteen ja kävin itse Mintun kanssa moikkaamassa Lukas-welshiä. Tälläkään kertaa neitikoira ei innokkaalle urokselle lämmennyt, voih!

Seuraavaksi Mii pääsi häkkiin lepäilemään ja itse seurailin Armaan kehää. Armas kävin nyhtämässä vaaleanpunaisen nauhan, sijoittui PU-kehässä toiseksi ja sai mukaansa vara-sertin ja vara-cacibin. Eipä ollut turha reissu sen osalta, ei.

Kun oleelliset JH-kehätkin oli lopulta seurattu, siirtyi koiraporukka odottelemaan agilitykilpailun alkamista. Siinä menikin tovi jos toinenkin, paikan päällä ehdittiin olla kymmenisen tuntia ja palelluttaa itsemme varsin lahjakkaasti. Onneksi edes koirien häkki oli lämpimästi vuorattu!

Kun agiratoja sitten alettiin rakentaa, tuli ykkösten radalla varsin mieluinen yllätys vastaan; ei keinua! Koko kapine oli ilmeisesti raahattu sisään ihan vain luomaan stressiä kilpailijoille, sitä ei nimittäin näkynyt yhdelläkään radalla. Vaan parempi meille!

Minttu tosin oli mielettömän väsynyt radalle päästessään, vaikka pari ensimmäistä estettä liekeissä olikin. Yleensä puomi vetää melkoisesti puoleensa, nyt ensin oli ohi menossa. Onneksi antoi ottaa näppärästi takaisin. Kepitti mielettömän hyvin! Edellisten treenien jälkeen en olisi ihan uskonut, mutta nyt onnistui mainiosti. Oli vissiin jotkut palaset loksahtaneet paikoilleen. Rengas ahdisti, mutta Siina ovelasti pysäytti koiran esteelle ja pyysi sen läpi toiselta puolelta, niin onnistui sekin. Pituudelle ei enää vauhti riittänyt vaan neiti kipitti palojen päältä, mutta loppurata meni mainiosti. Koko homma paremmin kuin uskallettiin kuvitella; TULOS! 37,64, mutta tulos kuitenkin! Upea alku vuodelle ja agilitykoiran uralle. Kiitokset vaan Sintulle ohjaamisesta!

Armas kävi hoitamassa kotiin huumoripuolen väsyneellä suorituksellaan ja hylsyllä. Santun radasta en pahemmin muista, joten ei liene mainittavaa menestystä. Pikille 0-rata, mutta puoli minuuttia yliaikaa. Myös tiimiin myöhemmin liittynyt Kerttu kävi tahkoamassa tuloksen ja sijoittui lopulta luokkansa kolmanneksi. Mintun sijoitus medi ykkösissä oli 5, viimeinen kaikista sijoittuneista.

Kymmenen aikaan lähdettiin pakkautumaan autolle, jota oli välissä pitänyt käydä vähän ajeluttamassakin. Xantia kun ei ole niitä kaikkein luotettavimpia autoja ja saattaa iskeä itsensä ikiroutaan varsin helposti.

Tällä kertaa ongelmia tuotti lähinnä auton takakontti – se oli jo ennestään hieman hajalla, mutta nyt saimme riemuksemme huomata, että koko kontin ”lukko” roikkui puoliksi irti. Kun yritimme survoa osaa paikoilleen, se sitten jäikin kokonaan käteen. Onneksi ei ollut kovin paljon porukkaa parkkipaikalla, ei nimittäin mahtanut olla kovin kaunista kuultavaa se sadattelu parkkiksella. Lopulta osa saatiin sen verran paikoilleen, että kontti kesti kiinni edes jotenkuten. Ei kuitenkaan ollut enää puhettakaan, että koiria olisi survottu niin epävarmaan paikkaan. Paluumatka oli entistä ahtaampi kuuden koiran ja neljän ihmisen kansoittamassa autossa.

Auto oli myös niin jäässä, että sen starttailu otti aikansa. Tien päällä nopeutta ei voinut juurikaan laskea ilman, että auto sammui saman tien. Kunnialla kuitenkin selvisimme Joensuuhun, vaikka matka oli jokseenkin… väsynyt ja energiajuomantäyteinen. Join varmasti enemmän moisia litkuja tämän reissun aikana kuin koko elämäni aikana tähän mennessä! Myös kaunis Mii sai osansa juomista – Siina fiksuna tyttönä ravisteli jäätynyttä pulloa sillä tuloksella, että se sulahdettuaan kuohui railakkaasti yli ja puunatun shetlantilaiseni turkille.

Joensuuhun palattiin 01.45. Minttu nopeasti pesuun, näyttelykamat laukkuun ja nukkumaan. Seuraavana aamuna herätyskello soi jo 04:30, joten unta ei tullut kovinkaan montaa tuntia siihen väliin.

 Sunnuntaina en onneksi enää itse joutunut auton rattiin, vaan kuskinhommat hoiti onnistuneesti Netan äiti. Kiitos siitä! Takapenkin porukka sammahti varsin tehokkaasti heti Kajaanintielle päästyämme ja heräilemistä oli havaittavissa vasta perillä.

Ensimmäiseksi luovimme häkkeinemme shelttikehän laidalle. Minttu ilmoitti palelevansa pallohallissa, mutten uskaltanut sitä hitusen kosteassa turkissa enää häkkiinkään laittaa, ettei eilispäivän tapaan makaisi turkkiaan ihan kamalille pyörteille. Ladoin sille sitten huivia niskaan ja toivoin, että se vähän lämmittäisi.

Shelttien tuomari, Dina Korna, ei turhan paljon ERIä jaellut ja realistinen tavoitteeni paimenkoiran osalta oli EH. Se alkaa kuitenkin olla hyvässä kunnossa ja kehittynyt melko lailla edukseen. Selasin vanhoja valokuvia päivänä muutamana, pää etenkin alkaa olla kivan näköinen! Se sai ihastuneita kommentteja jopa täysin vierailta tyypeiltä omaa vuoroaan odotellessaan.

Kun nuortenluokka alkoi, meni Mii ensimmäisenä kehään. Se ravasi upeasti! Ei nostanut häntäänsä kovin laajassa mittakaavassa, ei ottanut yhtäkään laukka-askelta juoksupätkien aikana tai mitään. Koira oli nätisti pöydällä, vaikka pelottava tuomaritäti kävi mutistelemassa sen korviakin parempaan asentoon. Se poseerasi upeasti seisotettaessa ja liikkui innostuneesti. Tällä esityksellä sille ojennettiin vaaleanpunainen nauha!

Lopulta koko luokasta vain kolme narttua sai ERIn. Minttu, toinen merle ja yksi soopeli. Tuomari viittasi soopelin ykköseksi ja Mintun toiseksi! Vieläkään ei päästy pois kehiltä, vaan PN-kehän odottelu jatkui. PN-kehässä tuomari edelleen piti Mintusta, se jätti Miin kehään, vaikka pudotteli suurimman osan koirista pois. Sijoitusta ei kuitenkaan tullut, mutta ERI NUK2 kyllä lämmitti mieltä edellispäivän tuloksen lisäksi.

"Correct size. Strong but feminine bitch. Nice topline. Well-build body. Correct angulation. Head lines could be cleaner. Deep stop. A little bit light ears. Nice coat and color. Movement okay. Showing well."

Dina Korna, Viro – NUO ERI NUK2

Myöhemmin myös Jussi-harjis kävi ensi kertaa virallisessa kehässä pyörähtämässä repäisten saman tien ERI JUK1-sijoituksen. Eipä siis turhempi reissu yhdelläkään kehässä käyneellä joensuulaispiskillä!